Kirjoittanut valuvika | 19.11.2009

Epilogi

Moni on kysellyt, olisiko minulla intoa jatkaa blogia. Samalla kyseltiin vähän pienen tilannepäivityksen perään. Jälkimmäinen on helpompi, joten aloitetaan siitä.

Lokakuu meni pääosin suuren hämmennyksen ja ihmettelyn merkeissä. Kun mitään ei oikeastaan näkynyt, niin olo oli epätodellinen. Vai että jälkikasvua muka tulossa? Vasta marraskuun alun tutkimukset toivat taas paljon kaivattua vahvistusta. Kuvaruudulle loihdittiin näkymä ihan oikean näköisestä pienestä ihmisestä. Pää oli yhtä iso kuin muu ruumis yhteensä, mutta muuten melko inhimillisen näköinen tuo jälkeläinen oli. Tosin edestä päin katsottuna naama oli kuin humanoidilla B-luokan kauhuelokuvasta. Kaipa siitä kelvollisen näköinen joskus tulee… Vuodenvaihteen tienoilla käydään sitten seuraavan kerran katsastamassa, minkänäköinen önniäinen siellä mahassa illistelee. Sydänäänet käytiin kuuntelemassa neuvolassa. Äänien perusteella perheeseemme on tulossa ilmeisesti veturinkuljettaja, ainakin äänimaailma oli kuin höyryveturista.

Tunnelmat ovat nykyisin jo aika toiveikkaat. Tosin jotenkin edelleen koen itseni lapsettomaksi. Ei tuossa jaloissa kuitenkaan kukaan natiainen pyöri. Seurailen edelleen samoja lapsettomuusblogeja ja samaistun niihin voimakkaasti. Olen yrittänyt hieman lukea odottavienkin blogeja, mutta en pysty. Pari poikkeusta on, mutta he ovat kohtalotovereita, eli kyseessä ovat lapsettomuusblogeista odotusblogeiksi muuttuneet. Yksi muutos on kuitenkin tapahtunut: katkeruus on vähentynyt merkittävästi. Isänpäivästäkin pääsin yli helposti, toisin kuin aikaisempina vuosina. Tosin huomaan edelleen verenpaineeni hieman nousevan, kun joku pamahtaa paksuksi ikään kuin vahingossa, ihan tuosta noin vain.

Olen pohdiskellut ankarasti, mitä tekisin tälle blogille. Moni on rohkaissut jatkamaan. Ajatus kyllä kutkuttaa kevyesti, mutta minulla ei oikein ole mitään sanottavaa. Tämä nykyinen tilanne ei enää ole mitenkään erityinen. Nyt olemme heittäytyneet suuren valtavirran vietäväksi, osaksi suurta massaa. Blogi on tavallaan elänyt elämänsä ja täyttänyt sen tarkoituksen, jonka vuoksi tähän ryhdyin. Ajatukset jäsentyivät ja asia t asettuivat jonkinlaisiin mittasuhteisiinsa mielessäni.

Joka tapauksessa bloggailu rajoittuisi odotusaikaan. Sitten kun jälkeläinen on sekoittamassa parhaansa mukaan perheemme rauhalliseksi muodostunutta arkea, niin aikaa ei enää taida liiemmälti jäädä yli. Näin ovat kokeneemmat pelotelleet ja se tuntuu aika uskottavalta tulevaisuudenkuvalta. Siksi minun on tuotettava pettymys: tämä blogi loppuu ihan oikeasti tähän, eikä jatkoa enää tipu. Sen vuoksi toivotan lämpimästi parhainta jatkoa kaikille! Erityisesti te, joilla on viime aikoina ollut vastoinkäymisiä hoitojen suhteen, sinnitelkää ja luottakaa siihen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi – silloin kun kaikkein vähiten sitä odottaa.

Advertisement
Kirjoittanut valuvika | 30.09.2009

Acta est fabula – plaudite

Takana on 13 vuotta yhteistä elämää, yhdeksän vuotta avioliittoa, kolme ja puoli vuotta yritystä saada uusi perheenjäsen. Keväällä 2006 loppui ehkäisy. Silloin laskettiin tarkoin yhdeksän kuukautta eteenpäin. Seuraavassa kuussa suunniteltiin jälleen elämää yhdeksän kuukauden päähän. Mietittiin, että pitäisikö vähän taktikoida. Vuoden yrittämisen jälkeen ei enää suunniteltu mitään. Lapsenteko ei ollutkaan helppoa kuin elokuvissa. Oli aika ottaa yhteyttä oman kunnan terveyskeskukseen ja antautua julkisen terveydenhuollon vietäväksi.

Kaikki ei mennyt ihan putkeen. Vaimoni sisuksista havaittiin kasvain, joka piti leikata. Asetetuttiin jonoon lapsettomuusklinikalle, jonoon leikkaukseen, taas jonoon klinikalle. Sairaanhoitajat menivät lakkoon ja hoidot keskeytyivät. Sitten asetuttiin taas uudestaan jonon hännille. Annettiin näytteitä, tutkittiin ja ihmeteltiin. Syyllinen saatiin kohtuullisen pian selville. Siimahäntien määrä eikä laatu ollut kummoinen. Alkoi kipeä painiskelu syyllisyyden kanssa. Ja jotkut vielä kehtaavat sanoa, että lapsen tekeminen on se hauskin juttu tässä projektissa.

Tunnelmat vaihtuivat epätoivon ja alakulon välillä. Pahimpia hetkiä on vaikea nimetä. Odottaminen ja jonottaminen oli tuskallista, mutta vaimon hoitojen seuraaminen oli myös viheliäistä ja repivää. Siitä tässä blogissa on kirjoitus, joten nyt ei sen enempää. Ystävät ja tuttavat sikisivät samaan aikaan kuin kanit. Maailma tuntui täyttyvän lastenvaunuista ja pömppömahoista.

Meidän ratkaisumme oli luottaa julkiseen terveydenhoitoon. Lehdissä ja muualla julkisuudessa ei yleensä tuoda esiin muita vaihtoehtoja kuin yksityisiä sikamaisen kalliita klinikoita. Meidän tapauksessamme onni alkoi vihdoin varovaisesti potkia hoitotakuun muodossa. Aikarajat paukkuivat, joten kunnan oli pakko siirtää meidät yksityiselle klinikalle. Sen jälkeen hoito alkoi vaikuttaa hivenen inhimillisemmältä.

Julkinen puoli toimi muuten suurin piirtein kohtuulliseesti, mutta joka kerta vaihtuvat lääkärit ja jatkuva jonottaminen alkoi ottaa aivoon. Kaikkein pahinta oli se, että lapsettomuutta hoidettiin täsmälleen samalla klinikalla, jossa käyvät kaikki odottavat äidit ja isät. Oli todella piinallista olla ainoa pariskunta lastenvaunujen, vaippojen, kiljuvien vauvojen ja raskaana olevien naisten keskellä. Tässä suhteessa yksityinen klinikka pesi julkisen mennen tullen.

Meidän tapauksessamme tarina näyttäisi saavan onnellisen lopun. Olimme tänään klinikalla. Lääkäri tökki ultraäänivekottimellaan ja zoomasi kuvaa suuremmaksi. Siellä oli 8 mm kokoinen alkio, jonka sydän sykki pirteästi. Toukokuussa kuulemma hänen kanssaan voisi tehdä lähempää tuttavuutta. Tilanne oli epätodellisen tuntuinen, mutta äärettömän iloinen.

Sydämestäni toivon, että tämä antaisi toivoa kaikille teille, jotka olette tähään blogiin eksyneet. Lääketiede pystyy uskomattomiin asioihin. Ennen kaikkea sydämellinen ja lämmin kiitos teille kaikille, jotka olette blogiani kommentoineet! Olitte arvokas yhteistö, joka on saanut ajattelemaan vaikeaa asiaa eri näkökulmista.

Blogini jäi ajallisesti varsin lyhyeksi. En jalosta tätä odotus- tai isyysblogiksi. Tai no jaa, vannomatta paras. Jospa jossain vaiheessa täytyy taas tuoda esiin miesnäkökulmaa…

Näytös on päättynyt, taputtakaa. Alkaa seuraava näytös, matka kohti tuntematonta.

Kirjoittanut valuvika | 17.09.2009

Jännitysnäytelmä

Elokuun lopussa vihjaisin blogikirjoitukseni loppukaneetissa, että

”Pieni pakkasukko otettiin klinikan pakastimesta, nyt se totuttelee uuteen ympäristöön. Parin viikon sisällä sitten selviää, viihtyikö. Tunnelmat vaihtelevat toivon ja epätoivon välillä.”

Ja kuinkas sitten kävikään…

Viime viikon keskiviikkoaamuna vaimoni tuli tönimään minua hereille ja näytti pientä muovista liuskaa. Siinä oli kaksi viivaa, toinen vähän terävämpi ja toinen vähän himmeämpi. Taisi pakkasukko pitää uudesta ympäristöstään.

Sen päivän jälkeen tunnelmat ovat vaihdelleet äärestä laitaan. Välillä mielen täyttää onnellisuus, välillä taas hirmuinen pelko siitä, että hullusti tämä kuitenkin päättyy. Toisinaan tulee mietittyä tulevaa kevättä ja sen vaatimia järjestelyitä. Ja sitten kuiskii epäilys: jäitä hattuun, ei tämä vielä ole varmaa!

Syyskuun viimeisenä päivänä ollaan vähän viisaampia. Silloin selviää, onko kolmen ja puolen vuoden yritys päättymässä onnellisesti. Siihen saakka täytyy vain jollain konstilla pitää pää kylmänä. Lapsettomuuteen on tavallaan jo – ainakin jossain määrin – tottunut, joten tämä tilanne on aivan outo ja ihmeellinen. Siihen on kuitenkin jo menty, että minä taidan meistä olla nyt se osapuoli, joka hössöttää enemmän. Mutta kun koko ajan pelottaa, että entäs jos jokin menee vikaan. Siksi olen niin pohjattoman huolissani vaimoni voinnista.

Mutta lapsettomia ollaan ainakin vielä. Blogi jatkuu siis edelleen eli perästä kuuluu!

Older Posts »

Kategoriat